Karjalan matka 7.6.2012, viimeinen päivä

Viimeisenä aamuna olemme jo oppineet tavoille: emme ole aamiaishuoneessa viimeisenä, vaan jälkeemme tulee vielä muutama matkakumppani :-)

Aamiaisen jälkeen Peke vie meidät rantaan, jossa nousemme katamaraaniin. Laatokka näyttää meille lempeän puolensa ja matka Vanhaan Valamoon on tasainen ja mukava. Koitan räpsiä kuvia maisemista ikkunan läpi, mutta eihän siitä mitään tule. Niinpä keskityn nauttimaan kauniista järvimaisemasta.

Valamon satamassa meitä on vastassa opas, joka vie meidät luostarin alueelle ja kertoo historiaa. Valamon tunnelmaan pääsemme hyvin, kun meidät viedään kuuntelemaan Valamon mieskuoron kaunista esitystä. Laulajat ovat ammattilaulajia ja mukana laulamassa on myös euroopan (?) matalin basso. Kuuntelen sointia silmät kiinni ja annan sen mennä suoraan sieluun.

Valamon luostari taitaa olla aina jonkinlaisen remontin kourissa. Tänä kesänäkään ei kirkon tornia näe ilman rakennustelineitä. Kirkon sisällä kuulemme oppaan kertomusta luostarin historiasta. Jään katselemaan ikoneja ja muuta taidetta, kun muut jo rientävät myymälän puolelle. Kirkossa on hämärää ja rauhallista...

Kierroksemme jatkuu ihmeen pian kohti rantaa, jossa meillä on taas mahdollisuus ostoksiin. Odotin kovasti Valamon kierrosta, joka tuntui nyt jäävän aika pintapuoliseksi. Onhan kuitenkin niin, että muutamassa tunnissa ei paljoa ehdi.

Katamaraani vie meidät takaisin Sortavalaan, jossa hypäämme bussin kyytiin ja suuntaamme kohti Ruskealaa.

Ruskealassa tutustumme suomalaiseen avustustyöhön Venäjällä. Ruskealan uusi kirkko "Herrankukkaro" on rakennettu suomalaisten voimin. Rakennusprojekti on ollut pitkä eikä hankaluuksiltakaan ole vältytty, mutta Keinästen työ palkittiin vuonna 2010, kun kirkko vihittiin käyttöön.Me syömme Herrankukkarossa maittavan lounaan ja kuulemme Kalevin jutustelua kirkon vaiheista.

Meillä on kuitenkin pitkä matka edessä, joten emme jouda nauttimaan Herrankukkaron tunnelmasta pidempää, vaan lähdemme katsomaan Ruskealan marmorilouhosta. Pudotamme taas yhden matkalaisistamme kotitalolleen matkalla louhekselle. Hän huokaa iloisena, että ovi näyttää olevan auki, joten sisäänkin taitaa päästä.

Vietämme louhoksella puolisen tuntia, nautimme jäätelöt ja lähdemme kotiin päin. Kotitalollaan käynyt matkalaisemme palaa bussiin hymyssä suin ja on vierailuunsa  tyytyväinen. Vanhan talon kanssa samalle tontille rakennetaan uutta taloa ja sen asukkaat päästävät matkalaisemme sisään katsomaan paikkoja. Yhteistä kieltä ei ole, mutta tärkeimmät asiat saadaan kuitenkin selvitettyä.

Ennen rajan ylitystä pysähdymme vielä kuluttamaan viimeiset ruplat ja tankkaamaan auton. Otan vielä muutaman kuvan tyypillisestä venäläisestä maalaistalosta.

Rajalla olemme jo rutinoituneita ja selviämme muodollisuuksista olosuhteisiin nähden pikaisesti. Pitkä kotimatkamme suomen puolella sujuu rauhallisesti ilman kommelluksia. Jäämme bussista Helsingissä ja Lahteen matkustavat jatkavat vielä kotiin.

On ollut hienoa saada tutustua Karjalaan juuri tässä seurassa.

Karjalan matka 6.6.2012, kolmas päivä

Aamuherätys taas puoli seitsemältä. Tunnin päästä siitä riennämme matkalaisia täynnä olevaan aamiaishuoneeseen. Porukka on ollut koko matkan ajan aina paikalla sovittuun aikaan, joten pääsemme etenemään ennalta suunnitellussa aikataulussa.
 
Käkisalmesta lähdemme taas luterilaisen kirkon pihan kautta. Toisessa maailmansodassa kuolleiden muistomerkillä pidämme tämän aamun avauksen. Kirkko on autioitunut ja rapistunut, joten sisään sinne emme pääse. Ilma on taas auirinkoinen ja kaunis, kun lähdemme Käkisalmesta ajamaan Kirvuun päin.

Kirvuun mennessä näemme autioituneita kolhoosien rakennuksia. Neuvostoliiton aikaan oli karjalan pelloilla lupa viljellä vain heinää, viljat tuotettiin muissa osissa laajaa maata. Viljan viljelytaito, joka normaalisti siirtyy perintönä isältä pojalle, hävisi karjalaan asutetuilta kokonaan. Kun Neuvostoliitto hajosi ja kolhoosit lopetettiin, hävisi karjakin ja pellot jäivät metsittymään. Surullista nähdä, kun kovalla työllä raivatut pellot on jätetty oman onnensa nojaan. Jossain vaiheessa joudutaan vielä tekemään iso työ, mikäli pellot halutaan tuottavaan käyttöön. 

Kirvussa pysähdymme erään matkalaisen lapsuudenkodilla. Kotitalon alakerrassa on edelleen kauppa, joka siinä oli silloinkin, kun evakkomme kotoaan lähti. Pääsimme tutustumaan vanhanajan karjalaiseen sekatavarakauppaan, josta sai kaikkea maan ja taivaan väliltä. Oli hienoa nähdä evakkomme riemu, kun hän sai esitellä meille omia lapsuuden maisemiaan :-)

Kirvusta suuntaamme Kurkijoelle. Tie on päällystämätön, pieni ja kuoppainen ... ja meillä kaikilla on niin mukavaa. Vitsit lentelevät ja tarinoita kerrotaan. Välillä seuraamme ihmeissämme autoilijoiden taitoa ohittaa toisiaan kapealla hiekkatiellä. Tiellä, jossa näyttää olevan tilaa vain yhdelle bussille, mahtuu kohta ajamaan vastakkain tukkirekka ja bussi. Ylimääräistä tilaa ei juurikaan jää, mutta ojassakaan emme käy. Yhden kerran joudumme odottamaan pienen hetken tukkirekan kuskia, joka ei selvästikään odottanut näkevänsä isoa bussia juuri tällä tiellä. Myös puskapissa aidossa karjalaisporukassa on kokemisen arvoinen :-)

Kurkijoella pysähdymme muistomerkille, juomme Peken bussikahvit ja käymme lähikaupassa kurkkaamassa löytyisikö sieltä jotain tuliaista ostettavaksi. Maisemat alkavat näyttää siltä Karjalalta, joka omalla äidilläni on mielessä. Tie kulkee kumpuilevien peltojen välissä, talot on rakennettu kukkulan laelle. Äidillä on arvoituksellinen katse!

Tuntuu, että tämä päivä on se, jota useampi matkalaisista on odottanut. Lumivaaran kirkon pihalla kuulemme matkanjohtajamme kertomusta omasta lapsuudestaan näissä maisemissa. Innokkaimmat kiipeävät Lumivaaran kirkon kellotapuliin soittamaan vanhoja kirkonkelloja. Sointi kumisee kauniisti hiljaisessa karjalassa.

Lumivaarasta jatkamme Sortavalaan. Pudotamme yhden perheistämme Sortavalan vanhalle hautausmaalle omaistensa hautoja etsimään. Muu porukka jatkaa Harluun ja sieltä Impilahdelle.

Minä jään äitini kanssa Harlussa pois bussista ja lähdemme omalle seikkailullemme äidin lapsuuden maisemiin. Tuosta seikkailusta voit lukea täällä.

Seikkailumme jälkeen kirjaudumme hotelli Seurahuoneelle. Pienen hetken etsimme hämillämme huoneitamme, joiden piti olla 1. kerroksessa, mutta jossa ei selvästikään huoneiden ovia ole. Kyösti pelastaa tilanteen ja näyttää reitin huoneeseemme: kellarikerroksen uudistettuun tilaan. Huone on siisti ja mukava, vain (oikea) ikkuna puuttuu. Yöllä emme kuitenkaan ikkunaa kaipaa.

Vielä ennen nukkumaan menoa pääsemme Peken kyydissä Sortavalan laululavalle. Istumme siellä hetken itikoiden syöttinä, laulaa lurautamme muutaman karjalaisen laulun ja otamme porukasta yhteiskuvan.

Muutama innokas lähtee vielä Kyöstin johtamalle kaupunkikierrokselle, mutta meillä on äidin kanssa ollut niin pitkä päivä, että päätämme käydä unten maille.